Ei askel, vaan lyhyt askel kerrallaan.
Pitkästä pitkästä aikaa edes muistin blogini olemassa olon. Kirjauduin ja ihmeellistä, mutta täällähän on ihmiset käynyt edelleen lukemassa juttuja vaikka hiljaista on ollut kirjoitusten puolesta. Voisin pahoitella siitä, mutta tälläkertaa en niin tee.
Kirjauduin sisään ja tuli halu kirjoittaa hieman ehkä joillekkin synkempi, joillekkin selvitys, joillekkin selitys, joillekkin tarina, joillekkin kokemus, joillekkin samaistus, joillekkin yhdentekevää. Vuodet vierii ja paljon tapahtuu. Yleensä hyviä asioita ja kokemuksia, tai vain niistä puhutaan. Huonoista kokemuksista kuiskitaan ja myhäillään. Näinähän se vain menee. Suomalainen on juro ja se ei muuksi muutu. Ajattelin kuitenkin kertoa näin julkisesti oman epämielyttävän tarinani, ehkä siitä on jollekkin apua. Jotkut varmasti nauraa ja tuntee hyvää oloa seuraavasta. Joku saattaa pudottaa kyyneleen, ilosta tai surusta.
Muutamia vuosia kun mennään taaksepäin. Elin unelmaa josta osa vain haaveilee, osa siihen pyrkii, harva siihen kuitenkaan pääsee. Oma unelma oli sillä hetkellä se, että olin terve. Minulla oli perhe, minulla oli koti ja ystäviä sekä kavereita. Olin onnellinen ja energinen. Tähän kun lisätään hyvä työpaikka, jossa tienasi mukavasti. Velaton hieno auto, pari velatonta moottoripyörää, lapissa mökki. Pankkitilillä aina senverran ettei tarvinnut jokapenniä laskea ja pystyin tekemään asioita, pystyin elämään ja nauttimaan.
Tein töitä, kalastelin ympäri suomea, kilpailin ja menestyin. Tosin olen aina ollut ihminen joka menestyy, lajista riippumatta. Kyllähän te tiedätte niitä kultasormia. Esim Heikkisen Jari, laji kun laji ni mitalleja tippuu. Näitä ihmisiä tarvitaan jotta muut tulevat kateellisiksi ja kehittävät itseään ja vievät itseään eteenpäin. Muutenhan tätä ei tapahtuisi, kilpailuvietti ja halu olla parempi. Se on ihmisen tapa toimia. Jokaiselle tulee kuitenkin jossainvaiheessa seinä vastaan. Jotkut sen ymmärtää ja pysyy siellä. Sitten on ihmisiä niinkun minä, jotka ei sitä ymmärrä ja yrittää väkisin mennä yli, ali, ohi kunnes tippuu, kaatuu, jää alle. Ja niin siinä sitten kävi...
Aloin yrittäjäksi, kaikki oli hyvin. Tienasi vielä enemmänkuin aikaisemmassa asemassa. Tulevaisuus näytti lupaavalle, upealle ja mahtavalle, kunnes...
Olin Lahdessa tekemässä isoa projektia ja kaikki vaikutti hyvälle. Kunnes koitti ns. tilipäivä. Ei rahoja näkynyt, yritys jolle tein alihankintaa ilmoitti ajautuneensa konkurssiin äkillisesti. Tai olivat hyvin osanneet asian peitellä ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, tästä vain ilmoitettiin. Rahat jäi saamatta. Puhutaan suht isosta summasta. Tästä alkoi tuskien taival. Verottaja, tuo yrittäjän paras kaveri laittoi verovelkani takia minut punaiselle listalle ja tänäpäivänähän et työmaalle pääse jos on rästejä. Verottaja vain sanoi että tee töitä ja maksa pois, mutta se on mahdotonta koska työmaille pääsy evätään. Eli ns. mahdollisuutta ei anneta korjata tilannetta. Hommat kyykkäsi ja firma meni nurin, pohjakassaaa kun ei ollut kerinnyt vielä kertymään moisia summia. Tähän en tämän enempää kuitenkaan pureudu, ajatus oli kirjoittaa itsestä ihmisenä. Ei yrityksestä.
Hommat siis kyykkäs ja tässä vaiheessa tuli se kiinanmuuri. Jollain tasolla tiesin ja tunnustin asian, että tätä ei voi ylittää, alittaa eikä kiertää. Siltikin ajattelin sen olevan vielä mahdollista. Ajauduin tilanteeseen jossa olin oman pääkoppani ja ajatusteni vanki. Itseni pahin vihollinen. Joka on näin jälkeenpäin ajateltuna ja tiedostettuna ihan saatanan typerää ja ihan saatanan hölmöä, sekä sairasta että ihminen voi kääntyä niin vahvasti itseään vastaan.
Sitä ei ihminen osaa selittää, tai minä en ainakaan osaa selittää miksi minusta tuli itseni pahin vihollinen ja tuhoaja. En usko, että sitä osaa kukaan selittää. Tai käsittää millään tasolla, joka ei ole kokenut samaa. Pahinta koko asiassa oli, että petin itseni ja lähimmäiseni. Uskottelemalla että kaikki on hyvin, uskoin siihen itsekkin. Uskoin että saan tilanteen korjattua. En antanut itselleni anteeksi sitä, että kaikki oli mennyttä jo. En antanut itselle sitä mahdollisuutta, en edes ajatukselle että joku saisi tietää tai ettenkö tilanteesta selviä. Aina olin selvinnyt kaikesta. Hyvällä tai pahalla. En antanut itselle mahdollisuutta tiedostaa että hommat kusi ja kusi pahasti. Se tekee asiasta vielä paljon raskaampaa ajatellakkin, että se ei ollut alunperin edes itsestä johtuvaa, mutta siltikään sitä ei vain halunnut myöntää.
Aloin pikkuhiljaa masentumaan ja palamaan loppuun. Sitähän en voinut antaa todellakaan itselleni anteeksi. Ei ihminen joka menestyy, on itsevarma sekä tietää mitä tehdä. Puhumattakaan että on onnellinen ja elämä hymyilee voi masentua. Sehän on jumaliste noloa. Ei vaan voi. Ei,
Voin rehellisesti nyt sanoa että kyllä voi. Olen kuten kaikki muutkin, vain ihminen.
Masennuin ja paloin niin pahasti loppuun, että en oikein edes muista pahimmasta vuodesta juurikaan asioita, ehkä parempi näin. Sen vain muistan ja osaan sanoa että se pelotti todella paljon. Se pelotti, koska et tiennyt mitä tehdä, mitä tapahtuu, missä tapahtuu, milloin. Joka ikinen tunti minkä oli hereillä, pelotti ja tuntui pahalta. Pahimpina hetkinä jolloin ei olisi halunnut olla hereillä. Tai oikeastaan enään yleensäkkään maanpäällä. Tartuin pulloon. Joku varmasti tässä vaiheessa miettii että no tottakai. Mitäpä muutakaan, mutta voin käsi sydämmellä vannoa että sen takia olen hengissä. Se vei ne pahimmat pelot ja ajatukset pois. Vihasin itseäni kun edes ajattelin sellaisia asioita ja se taas lisäsi pahaa oloa. En nukkunut, en syönyt. Se en ollut minä. Peilistä kun uskalsi itseä katsoa, siellä ei ollut enään ihminen jonka tunsin. Peilistä katsoi ihminen, joka oli niin häpeissään, pettynyt ja vihasi itseensä, että elämänilo ja palo oli täysin hävinnyt. Oli vain kasvot joissa ei ollut mitään.
Tässä vaiheessa ajoin ihmiset pois ympäriltä. Se kävi helposti, sillä suurinosa heistä oli jo jättänyt minut omanonneni nojaan. Ajoin ihmiset pois ja tein typeriä asioita, jotta olisin saanut edes jonkun huomion. Suoraan sanottuna huusin apua. En ääneen vaan teoilla ja sanoilla, kukaan ystävistä ei siihen kuitenkaan vastannut. Huomasin että se ei enään kiinnostanut ketään, läheisimmät ihmiset lähinnä vain tsemppasi sen takia kun eroonkaan ei päässyt. Edes ihmiset joiden kanssa vietin ja tein paljon reilu 10v ajan ei puhunut tai katsonut minuunpäin. Tunsin itseni hyödyttömäksi, vaivaksi ja hylkiöksi. Ihmiset ei halunnut nähdä tai kuulla, ei edes ihminen jolle olin uskonut kaiken, ihminen jonka en olisi ikinä uskonut tekevän niin, jätti vain kylmästi. Ei edes suoraan hyvästellyt. Jäin yksin, totaalisen yksin. Monesti mietin kun ajoin autolla jossain, että sattuisi jotain niin edes joku ehkä huomaisi tai muistaisi olemassaoloni. Onneksi niin ei käynyt ja onneksi se oli vain ajatus.
Menetin siis kaiken, aivan kaiken. Ei jäänyt kun nimi, vaatteet ja puhelin. Olin jumalauta hädintuskin 27v, joka ei uskonut näkevänsä 30v päiväänsä. Jotkut ei ole vielä kerinny siinä iässä edes työelämään niin itse olin jo kerinnyt menettää kaiken.
Tässä vaiheessa peliin astui ihminen jonka kohtaamista pelkäsin eniten, oma isä. Sitä ei pysty käsittämäänkään kuinka hyvälle se tuntui tuntea käsi olkapäällä ja kuulla sanat " me selvitään tästä yhdessä, teen kaikkeni jotta pääset jaloillesi takas. En ole sinua hylännyt". Kaikki purkautu, kaikki se tuska mitä olin piillotellu siihen hetkeen asti. Tiesin että enään en voi pakoilla. Juttelimme pitkään ja ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen oli olo, että ehkä jollain ihmeellä voisin vielä pelastaa itseni. Sitä en tiennyt miten tai mitään miten se voisi tapahtua. Tajusin kuitenkin että ajattelin niin, sitä ajatusta ei ollut hetkeen ollut.
Isästä joka oli kokenut saman, jota olin pitänyt aina enemmänkin työnantajana ja pomona, tuli sillä hetkellä ainut ja paras ystävä ja oikeasti isä. Tiesin että jos joku pystyy minut sieltä suosta nostamaan niin hän se on. Uskoin häneen. "Askel kerrallaan, erittäin pieni askel kerrallaan"
Tällöin tajusin myös että faijan apu ei ole ainut, pakko on olla joku kenelle kertoa asioita mitä isän ei tarvitse sietää. Ystävät olikin jo kadonnut kaikki joten käännyin ammattilaisen puoleen, tätä ei moni tiedäkkään paitsi nyt. Kallonkutistajalle vei tie.
Tässä on nyt kun kirjoitan tätä tekstiä mennyt melkein 4 kokonaista helvetin vuotta. 2v sitten näin sen pienen mahdollisen kipinän selvitä tästä. Voin rehellisesti sanoa että 1,5 vuotta sitten vasta saimme asiat sille mallille ja oman pääkopan käännettyä ajatukselle että tästä voi selvitä ja tulen selviämään, mutta elimistö ei tule kestämään enään samanlaista toista kertaa. Joten päätin hävitä täysin ihmisten tietoisuudesta jotka minut tuntee tai tietää. Jottei tarvitse pettyä enään toistakertaa samalla tavalla. Ei heidän eikä minun heihin. Toki mukana on ollut muutama ihminen jotka ymmärtävät ja osaavat olla välittämättä asioista mitä tein, kun en ollut oma itseni saati edes ihminen sillä hetkellä. "ihmiset tekee virheitä ja paineen alla ihmiset tekee typeriä asioita, mutta jokainen ansaitsee toisen mahdollisuuden" nämä sanat olen kuullut näiden ihmisten suusta jokaiselta. Nämä ovat ihmisiä joilla on oikeasti sydän, välittämättä kulisseista tai muiden mielipiteistä. Nämä ihmiset tietää millainen oikeasti olen ja ymmärsivät kun en sitä ollut ja puuttui asiaan, vaikka moniin moniin vuosiin ei oltu edes nähty tai pidetty yhteyttä. Tuli ja otti kopin niinsanotusi.
Nyt kun katson itseäni peilistä, näen ihmisen joka haluaa ja tietää pystyvänsä nousemaan entistä parempana ja vahvempana. Sillä jos tästä selviän, niin jumalauta mikään ei enään tätä poikaa kaada, ei edes kiinanmuuri.
Tässä on myös oppinut taas arvostamaan asioita millä on oikeasti merkitystä ja mikä tekee elämästä sen elämisen arvoisen. Se että ihmiset hylkäsivät minut totaalisesti, ei tarkoita että olisin tehnyt sinnepäin samoin. Jokaikinen päivä jollain tasolla mietin ja toivon että näistä edes joku kysyisi kuulumisia, mutta mitä pidemmälle itse menen ja mitä parempaan kuntoon itseäni saan. Sitä vähemmän se ajatus on enään läsnä.
Se mitä halusin tässä kertoa ja purkaa on se että kukaan muu ei ole pahin vihollinen itselleen kuin itse. Jos joku sinut tuhoaa se oma mieli, jos joku sinua oikeasti vihaa se on oma mieli. Kukaan ei saa sinua tuntemaan niin pahaa oloa että haluaisi täältä kokonaan pois kuin oma mieli. Se on sairasta miten se voi tehdä itselleen niin jos sen päästää niin pitkälle. Samanlaista pääkopan ja elimistön kyykkäämistä en kenellekkään toivo. Näin itse sen nähneenä ja kokeneena ja tällähetkellä sitä eläen. Kukaan muu tai kenenkään muun sanat tai teot ei ole niin pahoja kuin se että päästää ne omaan mieleen ja oma mieli alkaa käyttää niitä itseään vastaan. Siihen löytyy apua ja tukea jos vain uskallat sen itselle myöntää. Siihen ei auta mikään muu kuin puhuminen tai kirjoittaminen, se pitää saada ulos. Muuten se on menoa.
En ihmettele enään yhtään koulukiusattuja tai kiusattuja lapsia, aikuisia, alkoholisteja tai narkomaaneja jotka haluaa pakoon pahaa oloa. En pätkääkään. Se olis voinu olla itsellekkin varmasti helpoin vaihtoehto juoda ja unohtaa se paha olo. Juoda niin paljon että saa ittensä hengiltä, mutta en antanut sen kuitenkaan tapahtua perheeni takia, mikään muu ei sitä estänyt. Sitä ajatusta en vain kestänyt, että pieni ihminen joka ei ole tehnyt ikinä mitään pahaa. Vaan aina ollut positiivinen ja aurinkoinen ja tuo hymyn jokaisen huulille joka hänet näkee. Joutuisi kokemaan jotain niin pahaa. Ajatuskin siitä saa kyyneleet silmiini. Se sai minun rippeet pysymään jotenkuten kasassa, joita isäukko sitten alko pikkuhiljaa liimaamaan paikalleen, pala kerrallaan.
Ainut mitä toivon teiltä on se että älkää hylätkö ihmistä silloin kun se sinua eniten tarvitsee, hylkää vaikka vasta sen jälkeen. Mutta älkää jumalauta tehkö sitä hädän hetkellä, se tuhoaa vahvankin ihmisen heittämällä ja helposti. Jättäen ikuiset jäljet.
Kysykää välillä vakavasti ystäviltä ja varsinkin perheenjäseniltä miten heillä oikeasti menee ja mitä heille kuuluu. Vaikka näkisittekin jokapäivä. Aina asiat ei näy ulospäin ja toisen ihmisen mieltä tai ajatuksia ei kukaan muu voi tietää tai lukea. Olkaa toisillenne läsnä ja puhukaa, koskekaa, halatkaa vaikka ilman syytä. Ei se aina sitä tarvitse, mutta ne on asioita mitkä saa tuntemaan ihmisen tärkeäksi ja olemassa olevaksi. Itse tämän unohdin täysin, niin saajana kuin antajana.
Näin syvälle uppoaminen ja sieltä nouseminen ei ole tosiaankaan helppoa. Se syö sisältä ja se syö pahasti ja paljon. Niitä ei laastari korjaa, ainoastaan aika ja ympäriltä löytyvä tuki ja turva. Se ei tapahdu hetkessä. Omat tikapuut on vasta valmistunu ja 4v jälkeen ensimmäiset askeleet kohti tikapuita on päästy ottamaan. Seuraavaksi aloitetaan kiipeäminen takaisin ihmiseksi joka oikeasti olen. Viimeinen vuosi on antanut paljon ja antanut aihetta tarttua niihin tikapuihin. Näistä tikkaista en enään irti päästä. Kaatua voin mukana, mutta se on vain kolhu matkalla ylös.
Tähän kaikkeen kun lisätään vielä viimekesäiset tapahtumat. Saatoin 4kk aikana 3 isovanhempaa viimeiselle matkalleen, hautaan vei tie. Kuitenkin yksi näistä oli ihminen ylitse muiden, ihminen joka ei koskaan tuominnut ketään ja osasi kuunnella. Tämä oli elämässäni ihminen jolle uskalsi ja pystyi soittamaan tai kertomaan oli asia mikä tahansa. Ihminen joka opetti paljon, mutta paljon olisi ollut vielä annettavaa. Äkillisesti kuitenkin kaikki päättyi. 2 puhelua, 10h ja pappa oli poissa. Se oli se ensimmäinen kolahdus matkallani kohti tikapuita. Papan erityinen osaaminen oli siinä että osasi aina antaa vastauksen tavalla, jotta jouduit itseltä sitä kysymään. Tälläistä taitoa en ole toista tavannut vielä. Ei tullut koskaan suoraa vastausta ongelmaan tai vakavaan asiaan, vaan itseltä kysymällä sait vastauksen. Vastaus oli kysymyksessä jonka hän aina osasi muotoilla oikein.
Pappa sanoi aina "miksi lukea tai seurata muiden tarinoita, miksi et kirjoita omaa tarinaasi". Tämän olenkin tajunnut vasta näin jälkikäteen mitä hän sillä tarkoitti. Tämänkin jokainen ymmärtää omalla tavallaan ja siinä se pointti onkin, mutta lopputulos on kuitenkin yksi ja sama. Kaikki kunnia hänelle, nuo sanat jää elämään ainakin minuun läpi loppuelämän. Ei voi muuta sanoa kuin r.i.p vanhamies!
Tähän kaikkeen kun lisätään vielä viimekesäiset tapahtumat. Saatoin 4kk aikana 3 isovanhempaa viimeiselle matkalleen, hautaan vei tie. Kuitenkin yksi näistä oli ihminen ylitse muiden, ihminen joka ei koskaan tuominnut ketään ja osasi kuunnella. Tämä oli elämässäni ihminen jolle uskalsi ja pystyi soittamaan tai kertomaan oli asia mikä tahansa. Ihminen joka opetti paljon, mutta paljon olisi ollut vielä annettavaa. Äkillisesti kuitenkin kaikki päättyi. 2 puhelua, 10h ja pappa oli poissa. Se oli se ensimmäinen kolahdus matkallani kohti tikapuita. Papan erityinen osaaminen oli siinä että osasi aina antaa vastauksen tavalla, jotta jouduit itseltä sitä kysymään. Tälläistä taitoa en ole toista tavannut vielä. Ei tullut koskaan suoraa vastausta ongelmaan tai vakavaan asiaan, vaan itseltä kysymällä sait vastauksen. Vastaus oli kysymyksessä jonka hän aina osasi muotoilla oikein.
Pappa sanoi aina "miksi lukea tai seurata muiden tarinoita, miksi et kirjoita omaa tarinaasi". Tämän olenkin tajunnut vasta näin jälkikäteen mitä hän sillä tarkoitti. Tämänkin jokainen ymmärtää omalla tavallaan ja siinä se pointti onkin, mutta lopputulos on kuitenkin yksi ja sama. Kaikki kunnia hänelle, nuo sanat jää elämään ainakin minuun läpi loppuelämän. Ei voi muuta sanoa kuin r.i.p vanhamies!
Jokatapauksessa, kuuluisan ihmisen sanoja lainatakseni: i´ll be back! Jossain vaiheessa se tapahtuu jollain tapaa, sen tiedän. En vain osaa sanoa miten tai milloin. Mutta lupaan palata kirjoitusten ääreen jos perhovapa vielä elämääni löytää. En tiedä, se jääköön nähtäväksi.
Tsemppiä kaikille tulevaan kauteen ja kisakauteen 2018. Niinkuin sanoin niin ehkä itsekkin vielä joskus tartun perhovapaan, ehkä en. Saa nähdä. Mutta kireitä siimoja jokaiselle. Uskokaa tekemiseenne niin tulosta tulee ja uskokaa ennenkaikkea itseenne.
p.s. Jesse Jatkonen, tänävuonna meet finaaliin. Ekan kerran sen sanoit suoraan ja ääneen. Joten näin sen on mentävä!!
Ja Jyri "vin diesel" Virtanen, jonain päivänä.. jonain päivänä se tapahtuu!
Writed By: Atte Valkama
